1930
John Kermode, Douglass Young ja Harry Sparkes Westinghouse Electric Company -yrityksestä jättävät patenttihakemuksen nelipalkkisesta koodista, jossa on vain yhden leveyden elementtejä. Termi ”viivakoodi” ei esiinny patenttihakemuksessa.
1949
Norman Woodland ja Bernard Silver hakivat patenttia (joka myönnettiin vuonna 1952) sekä pyöreälle napakymmensilmäiselle symbolille että vastaavalle lineaariselle symbolille, joka koostui neljän valkoisen viivan kuvioinnista tummalla pohjalla. Jälkikäteen tarkasteltuna osoittautuu, että tämä oli ensimmäinen koodausjärjestelmä, jota oli käytännöllistä käyttää laajassa mittakaavassa, aluksi elintarviketeollisuudessa, vaikkakin laajamittainen käyttö alkoi vasta parikymmentä vuotta myöhemmin digitaalisten skannereiden kehittymisen myötä. Pyöreän kuvion ansiosta koodia ei tarvinnut suunnata oikein skanneriin nähden, koska se voitiin lukea kaikista suunnista.
1970
Yhdysvaltojen vähittäiskauppa, joka on järjestäytynyt Uniform Grocery Product Code Council (UGPCC) -järjestöksi, halusi nopeuttaa kassaprosessia myymälöissä ja antoi ratkaisun löytämiseksi tehtäväksi yhtenäistä päivittäistavaratuotekoodia käsittelevän ad hoc -komitean (Ad Hoc Committee on a Uniform Grocery Product Code).
1972
IBM:ssä insinööri George Laurer alkoi Norman Woodlandin avustuksella kehittää digitaalisesti luettavaa koodia, joka oli helppo skannata ja joka ei kärsinyt Woodlandin häränsilmämuodon aiheuttamista likaantumisongelmista. Useiden iteraatioiden jälkeen syntyi mustavalkoinen suorakulmio, jossa on sarja lyhyitä yhdensuuntaisia viivoja.
1973
UGPCC-komitea valitsi IBN:n Laurers-tiimin kehittämän 12-numeroisen Universal Product Code (UPC) -tuotekoodin NAFC:n standardiksi tuotteiden yksilöllistä tunnistamista varten.
1974
UGPCC:stä tulee Uniform Product Code Council (UPCC), joka perustettiin Yhdysvaltoihin hallinnoimaan standardia.
26. kesäkuuta 1974 ohiolaisen supermarketin kassalla skannattiin ensimmäinen UPC-koodilla (Universal Product Code) merkitty tuote: Wrigley’s-purukumipakkaus.
1976
12-numeroinen koodi laajennettiin 13-numeroiseksi, mikä helpotti koodin käyttöä Yhdysvaltojen ulkopuolella.
1977
Brysselissä 12 maan jäsenet muodostavat 13-numeroisen Euroopan artikkelinumerointiyhdistyksen (EAN).
1984
UPCC muutti nimensä Uniform Code Counciliksi (UCC).
1990
EAN ja UCC ovat allekirjoittaneet maailmanlaajuisen yhteistyösopimuksen, jonka mukaan ne ovat yhdessä läsnä 45 maassa.
2002
Noin vuonna 2002 UCC alkoi käyttää vain vuokrasopimukseen perustuvaa vaihtoehtoa viivakoodin etuliitenumeroidensa osalta. Se meni niin pitkälle, että se lähetti nykyisille etunumeron haltijoille ilmoitukset uusimisesta sekä uudet ehdot. Koska viivakoodinumerot olivat maailmanlaajuinen standardi ja UCC oli (tuolloin) ainoa niitä tarjoava yritys, tämä uusi uusimismaksuohjelma jätti asiakkaan sen armoille. Tämä sai etuliitteen haltijat liittoutumaan ja nostamaan UCC:tä vastaan ryhmäkanteen, jonka UCC myöhemmin hävisi.
2003
UCC sopi tuomioistuinten ulkopuolella omien jäsentensä sitä vastaan nostaman ryhmäkanteen ja suostui antamaan kantajille rajoittamattoman omistusoikeuden viivakoodeihinsa ja maksamaan lähes 4 miljoonan dollarin suuruisen yhteisen korvauksen.
Tämä rajoittamaton omistusoikeus tarjosi sitten myös Viivakoodit Suomi -yhtiön kaltaisille toimittajille oikeusperustan tarjota viivakoodeja kertaluonteiseen hintaan.
2004
EAN ja UCC loivat maailmanlaajuisen tietojen synkronointiverkoston (Global Data Synchronisation Network, GDSN), jonka avulla vähittäiskauppiaat voivat jakaa tehokkaasti tuotetietoja.
2005
GDSN (EAN/UCC) on nyt edustettuna yli 90 maassa, ja se on alkanut käyttää nimeä GS1. ”GS1” viittaa järjestöön, joka tarjoaa maailmanlaajuisen standardijärjestelmän. UCC:stä tuli GS1 US.